Onko Piilaakson malli journalismia vai ei?

Jos haluat tutustua teknologiaan ja tulevaisuuden innovaatioihin, Piilaakso on loistava paikka. Stanfordin yliopiston läheisyydessä asuvat monet rohkeimmista uudistajista. Täällä luodaan uusia liiketoimintamalleja joka päivä, jokaisessa kahvilan pöydässä. Kymmenet, ei vaan sadat miljoonat dollarit vaihtavat omistajaa usein jo ennen kuin yrityksen menestyksestä on välttämättä minkäänlaista näyttöä.

Internet, digitaalitekniikka ja ympäristöystävällinen yrittäjyys ovat iskusanoja entistä vauraammalle tulevaisuudelle, jota – ironista kyllä – rakennetaan julkisen talouteensa surkeimpaan kuntoon päästäneessä Yhdysvaltojen osavaltiossa, Kaliforniassa.

Suomalaiselle toimittajalle Amerikassa käyminen tekee hyvää ylipäätään. Piilaaksossa vierailu ja opiskelu Stanfordin yliopistossa tekevät hyvää ihan erityisesti.

Tervetuloa tänne, kaikki eurooppalaiset, katsomaan millaisia amerikkalaiset oikeasti ovat ja päivittämään luutuneita asenteitanne. Miksi käytte joka vuosi Lontoossa tai Kanariansaarilla? Miksi ette koskaan käy Yhdysvalloissa?

Yhdessä asiassa suomalaisten ei kuitenkaan soisi ottavan Piilaaksosta oppia. Puhun nyt J-sanasta. Journalismi tuntuu olevan paikallisille propellipäille joko kirosana tai parhaimmillaankin jotain huvittavan vanhanaikaista. Kun olen erinäisissä tilaisuuksissa käyttänyt puheenvuoroja journalismin ja sen demokratiaa edistävien arvojen puolesta, vastaukseksi on tavallisesti tullut säälinsekaisia katseita. Mihin me journalismia tarvitsemme? Missä ovat sen markkinat? Voisiko siitä tehdä iPhone-applikaation?

Piilaaksolainen journalismi on sitä, että teknologiayhtiöiden pr-osastot syöttävät uusimmat innovaationsa ystävällismielisten blogaajien ihasteltaviksi. Blogaajat sitten kirjoittavat nettipalstoillaan, miten mahtava (cool) uusi toiminto tällä tai tuolla nettiyhtiöllä on tarjota. Toisinaan he myös kritisoivat teknologiavelhoja, mutta he tekevät sen samaan tapaan kuin ihminen kritisoi vaikkapa korviaan. Lempeästi, rakentavasti. Ovathan nuo vähän kömpelön muotoiset ja vinkuvat, mutta on se vaan kuitenkin mahtavaa, että on tällaiset korvat!

Viime viikolla tapasin sympaattisen kolmekymppisen miehen, joka työskentelee ehkä trendikkäimmän piilaaksolaisen kasvuyhtiön, Facebookin, tiedotusosaston palveluksessa. Mutustellessamme Palo Alton Calafia-ravintolassa Googlen entisen hovikokin Charlien valmistamaa grillikylkeä, pr-mies Facebookista luonnehti työtään. Kun mediassa tai käyttäjien keskuudessa muhii uusi Facebookiin liittyvä skandaali, se pyritään vaientamaan hyvällä suhdetoiminnalla. Kun Facebook uudistaa sivustoaan tai asetuksiaan, siitä kerrotaan ensiksi Robert Scoblen kaltaiselle piilaaksolaiselle teknologiablogaajalle: Scoble tuntee laitteet, Scoble ymmärtää innovaattoreita, hän on entinen Microsoftin insinööri itsekin. Siispä Scoble saa skuupin. Hän kirjoittaa innovaatiosta joko Scobleizer-blogissaan tai jossakin teknologiaan erikoistuneista nettiprojekteista, ja toisinaan myös perinteinen uutismedia tarttuu aiheeseen – toisessa aallossa.

Suuret sanomalehdet eivät ole Facebookin tai Googlen kaltaisten firmojen postituslistalla. Niille ei edes lähetetä lehdistötiedotteita, sillä omaa mediaansa ja satojen miljoonien ihmisten huomiota hallitsevien teknologiayhtiöiden ei tarvitse sellaisia lähetellä. ”Emme juuri ole yhteydessä San Jose Mercury Newsiin tai San Francisco Chronicleen, sillä meidän näkökulmastamme ne eivät ole tarpeeksi vaikutusvaltaisia”, Facebookin mies sanoo (off the record, tietenkin).

Oikeaa journalismia, arvovaltaisia Timen tai New York Timesin kaltaisia julkaisuja, teknologiapäättäjät tarvitsevat lähinnä vain oman henkilökohtaisen tarinansa kertomiseen. Hyvä esimerkki tästä on Applen toimitusjohtajan Steve Jobsin saama kansallissankarin kohtelu juuri ennen mullistavaksi leimatun iPadin julkistamista. Jokaikinen Jobs-henkilökuva oli taatusti Applen sisäpiiriin otetun hovitoimittajan kirjoittama. Kun sen sijaan kriittiset perusjournalistit pyrkivät kysymyksineen etuovesta sisään, he ovat kaikkea muuta kuin tervetulleita häiritsemään Piilaakson teknologiaherrojen rauhaa.

Yksi asia olisi syytä ymmärtää. Me journalistit emme ole olemassa Steve Jobsia, vaan lukijoitamme varten. Kuten täällä länsirannikolla on erityisen hyvin nähtävissä, ilman heitä ei ole meitäkään. Siinä mielessä Jobs ja kumppanit eivät ole journalismin pelastajia, vaan sen haudankaivajia.

Tarvitaanko siis tosiaan innovaatioblogaajia suodattimiksi maailmaa muuttavien teknologiayhtiöiden ja suurta yleisöä edustavien journalistien väliin? Ovatko Robert Scoblen kaltaiset teknologiablogaajat pr-osastojen etäpäätteitä vai ymmärrystä kasvattavia siltoja Piilaakson ja journalistien välillä? Tästä on sukeutumassa kipakka keskustelu Stanfordin paratiisimaisemien keskellä.

Meidän fellowship-ohjelmaamme ylläpitävä Stanfordin Innovaatiojournalismin keskus muutti viime viikon konferenssin yhteydessä nimensä Innovaation ja kommunikaation keskukseksi. Ei ole sattuma, että J-sana on nyt häivytetty myös suomalaisia ja ruotsalaisia journalisteja Piilaaksossa kouluttavan tutkimuslaitoksen nimestä. Akatemiakin on Piilaaksossa bisnesidea, ja journalismia harva haluaa rahoittaa. Kommunikaatio sen sijaan kattaa kätevästi myös blogaajat, tviittaajat, teknologiayhtiöiden viestintäosastot ja kaiken mahdollisen teknologiainnovaatioiden innoittaman puheen, olipa sen motivaationa sitten yleisön palveleminen tai rahan ansaitseminen.

Sellaisessa maailmassa me elämme. Se on kaikki ihan ok, mutta samalla kun otamme avosylin vastaan uudet mahtavat työkalut, meidän on puolustettava intohimoisesti journalismin arvoja.

Siitä ei saa tulla halveksittu J-sana.

Suurimmat muutosvoimat: Google ja Facebook

Ennen innovaatiojournalismin fellowship-jaksoani olin kuin useimmat suomalaiset. Google ja Facebook olivat minulle vain kaksi kivaa nettipalvelua, joita tulee käytettyä alati taajenevaan tahtiin. Yhdysvalloissa olen omistanut ison osan ajastani näiden kahden yhtiön tarkkailemiselle ja alkanut nähdä nettipalvelut uudessa valossa: yhtiöinä, ihmisinä, strategisina valintoina.

Miksi minua kiinnostavat Google ja Facebook?

Olen kiinnostunut journalismin tulevaisuudesta ja nettimaailmassa tapahtuvista innovaatioista. Google ja Facebook ovat ne kaksi muutosvoimaa, jotka vaikuttavat tällä hetkellä voimakkaimmin journalismin tulevaisuuteen. Eikä yksin journalismin, vaan kaiken vapaan kansalaisvaikuttamisen. Nuorten tietokonenerojen perustamien, sienirihmastoina laajenevien nettipalveluiden järisyttävä vaikutus ei ulotu ainoastaan sanomalehtiin ja televisioon. Ne avaavat uusia pelejä kaikkialla jättäen perinteiset sisällöntuottajat joko kyynelehtimään näppäimistönsä äärelle tai hakeutumaan yhteistyöhön nöyryyttäjiensä kanssa.

Google on haastanut toimialan toisensa jälkeen: uutisten lisäksi hakukoneyhtiö hamuaa kirjankustantajien bisnestä, kirjakauppiaiden bisnestä, koulutusalan bisnestä, kääntäjien bisnestä, puhelinvalmistajien ja -operaattorien bisnestä, mainostoimistojen bisnestä, arkisto- ja konttoripalvelujen tuottajien bisnestä – tahti on niin hurja, että kannattaa jo ennen virkkeen loppua vierailla google.com -sivun vasemmassa ylänurkassa tarkistamassa, onko Google ehkä taas lisännyt uuden idean palveluvalikkoonsa. Facebook puolestaan tavoittelee asemaa kaikkien maailman ihmisten virtuaalisen identiteetin säilytyspaikkana, eikä se ole mikään leikkibisnes. Collegenuorten kampuksen seuraelämän vauhdittajaksi kehittämä Facebook on seitsemässä vuodessa kasvanut nollasta yli 400 miljoonaan käyttäjään, mikä alkaa lähennellä Euroopan unionin väkilukua, eikä vauhti vielä ota hidastuakseen.

Facebook ja muut sosiaaliset verkostot – joista tunnetuimpia ovat tällä hetkellä Twitter ja LinkedIn – muuttavat nopeasti ihmiskunnan mielentilaa Yhdysvaltain Piilaaksosta aina maailman kaukaisimpiin kolkkiin. Kun Facebookin vastikään 26 vuotta täyttänyt perustaja Mark Zuckerberg uudistaa kuningasideaansa, muokkaa yksityisasetuksia hiukankin tai ilmoittaa nettisivun ulkoasun uudistuksesta, amerikkalainen media reagoi yhtiön toimiin suurina uutisina. Iso joukko suosittuja nettijournalistisia sivustoja (TechCrunch ehkä tunnetuimpana) on erikoistunut raportoimaan teknologian visionäärien uusimmista innovaatioista.

Meillä Suomessa Googlen ja Facebookin muutosvoimaa ei ole toistaiseksi täysin ymmärretty. Suuret mediatalot kaihtavat raportoimista internetin innovaatioista. Syitä tähän voi olla monia: epätietoisuus nettiverkostojen tavoitteista ja mahdollisista ansaintalogiikoista, pelko oman perinteisen valta-aseman puolesta tai yksinkertaisesti vain aukko putkinäköisen katsannossa. Mielestäni ei ole yliampuvaa puhua karhu-efektistä. Kun emme puhu Googlesta tai Facebookista ääneen, moni uskoo pelottavan muutosvoiman katoavan tai pyyhkäisevän Suomen ohitse jälkeä jättämättä kuin Tshernobylin laskeuma.

Silti: halusimmepa sitä tai emme, mekin olemme osa maailmanlaajuista hakukoneiden, sosiaalisen median ja uuden avoimuuden yhteisöä, joka haastaa vanhat hierarkkiset rakenteet ja instituutiot tarjoamalla ihmisille mahdollisuuden suoraan, vaivattomaan verkostoitumiseen.

Oman Amerikan-jaksoni yhdistelmä – Piilaakson teknologiahautomo länsirannikolla ja Washingtonin poliittinen noidankattila itärannikolla – tarjoaa ainutlaatuisen mahdollisuuden tämän muutoksen seuraamiseen. Kaliforniasta leviävät innovaatiot, jotka mullistavat maailmaa nykyään tehokkaammin kuin politiikka. Itärannikolla taas tehdään päätöksiä, jotka vaikuttavat ratkaisevasti innovaatioiden soveltamiseen. Esimerkiksi juuri nyt Washingtonissa velloo väittely internetin pitämisestä neutraalina ja vapaana suurten puhelin- ja kaapelitelevisioyhtiöiden valtausyrityksistä. Niiden omistajat haluaisivat iskeä kouransa netin yhteyskanaviin ja päästä määräämään, miten nopeasti tai hitaasti mikäkin nettipalvelu kullekin käyttäjälle latautuu. Vastustajien tärkeimpänä äänitorvena toimii Federaation viestintäkomissio FCC, joka puolustaa terrierimäisesti verkon vapautta.

Google pitää majaa Mountain View’ssä Piilaaksossa. Stanfordin opiskelijat Sergey Brin ja Larry Page perustivat yhtiönsä 1990-luvulla yliopiston kuppiloissa ja vuokraamassaan autotallissa, ja vielä nykyäänkin maailmanlaajuisen kasvuyrityksen päämajaa sanotaan kampukseksi. Esikuvana firman rakentamisessa on toiminut Stanfordin yliopisto. Googlekin ylpeilee vapaalla ja luovalla ilmapiirillään: työntekijät saavat käyttää 20 prosenttia työajastaan omiin projekteihinsa; koko ajan tarjolla on ilmaista ruokaa, juomaa, hierontaa, videopelejä ja mielettömän mukavia kirkkaanvärisiä sohvia. Harva haluaa lähteä työpaikalta kotiin.

Facebookin pääkonttori on Palo Altossa, reippaan kävelymatkan päässä Stanfordin kampukselta. Kun kasvu on historiallisen hurjaa, eikä toimitusjohtaja Zuckerberg omien sanojensa mukaan ole kiinnostunut rahasta vaan maailman muuttamisesta, tunnelma tämänkin yhtiön ympärillä on uskomaton. Kaikki tosin viittaa siihen, että romanttiset alkuajat ovat takana. Yhä uudet rahamiehet himoitsevat virtuaalista imperiumia, ja mainososasto hivuttautuu koko ajan näkyvämpään rooliin.

Kumpikin muutosyhtiöistä on perustanut edustuston myös Washingtoniin. Google järjestää erinomaisia paneelikeskusteluja ja tarjoaa Twitterin kautta kutsumilleen vieraille ilmaista naposteltavaa. Facebook palkkasi hiljattain neljännen työntekijän pääkaupunkikonttoriinsa, jonka toimialana on public policy. Tekemistä riittää, sillä Facebookin yksityisasetusten pitävyydestä ja käytettävyydestä on alettu kiinnostua kongressialoitteita myöten.

Jos itse et vielä ole kiinnostunut internetin suurimmista muutosvoimista, nyt on korkea aika. Sekä Googlen että Facebookin menestyksen taustalla on kasvutarina, johon liittyy myös traagisia piirteitä. Perehtyminen kannattaa aloittaa lukemalla esimerkiksi seuraavat uudet amerikkalaiskirjat. Ne ovat saatavilla Amazonista.

* Ken Auletta: Googled. The End of the World As We Know It.

* Ken Doctor: Twelve New Trends That Will Shape the News You Get.

* Ben Mezrich: The Accidental Billionaires. The Founding of Facebook – A Tale of Sex, Money, Genius and Betrayal.

* David Kirkpatrick: The Facebook Effect.